Valkoisuus

[1]2,476  words

Suomentanut Timo Hännikäinen; English original here [2]

Yksi ilmeinen tapa hyökätä valkoista nationalismia vastaan on väittää, että itse valkoisuuden käsite on ongelmallinen. Käsittelen nyt neljää sellaista vastaväitettä. Ensiksi, valkoisuuden käsitettä pidetään poliittisesti tarpeettomana. Toiseksi, valkoisuuden oletetaan kumoavan etnisen identiteetin. Kolmanneksi, valkoisuuden väitetään olevan sosiaalinen konstruktio, ei luonnollinen kategoria. Neljänneksi, valkoisen nationalismin väitetään riippuvan ilmatiiviistä valkoisuuden määritelmästä, jollainen on mahdoton tehdä.

Onko valkoisuus välttämätöntä?

Valkoista nationalismia koskevan yleisen virhekäsityksen mukaan koko käsite on merkityksetön, koska valkoiset eivät ole kiinnostuneita ”valkoisesta” nationalismista. Meitä kiinnostaa amerikkalainen, ranskalainen, saksalainen tai italialainen nationalismi. Niinpä saksalainen nationalismi on saksalaisia varten ja valkoinen nationalismi valkoisia varten yleensä. Mutta geneeristä valkoista kansaa ei ole olemassakaan, joten valkoinen nationalismi on ideologia vailla kannattajakuntaa, käsite ilman tarkoitetta.

Mutta valkoinen nationalismi ei ole valkoisille yleisesti tarkoitettua nationalismia. Valkoinen nationalismi tarkoittaa etnistä nationalismia kaikille erillisille valkoisille kansoille. Valkoiset nationalistit haluavat säilyttää, ennallistaa tai luoda itsenäisiä rodullis-etnisesti yhdenmukaisia kotimaita kaikille valkoisille kansoille, jotka haluavat hallita itse itseään.

Yleistä valkoisuutta ei oikeasti ole olemassa. Kaikki valkoiset kuuluvat omiin etnisiin ryhmiinsä. Jopa rajatapauksissa, joissa eri etnisiin ryhmiin kuuluvien vanhempien lapset kasvatetaan kahteen kulttuuriin ja jopa kahteen äidinkieleen, puhumme edelleen erillisten etnisten ryhmien sekoituksista.

Mikä erottaa etniset ryhmät toisistaan? Eurooppalaisten keskuudessa on alarodullisia tyyppejä, ja joillakin kansoilla on tarkoin määritellyt ”tyypilliset” alarodulliset piirteet, on esimerkiksi tyypillisiä norjalaisia ja suomalaisia. Mutta jotkut kansallisvaltiot sisältävät laajan kirjon erilaisia alarodullisia tyyppejä, esimerkiksi Englanti ja Italia. Lyhyesti sanottuna, jotkut etniset ryhmät ovat biologisesti homogeenisempiä kuin toiset. Valkoiset kansat erottuvat toisistaan siis kielen, kulttuurin ja historian perusteella. Myös uskonto voi luoda etnisiä eroja. Jopa geneettisesti hyvin toistensa kaltaiset ja samaa kieltä puhuvat kansat – englantilaiset ja irlantilaiset tai serbit, bosnialaiset ja kroaatit – voivat jakaantua jyrkästi uskonnon perusteella.

Usein sanotaan, että valkoisessa nationalismissa on järkeä vain Yhdysvaltojen ja Kanadan kaltaisissa siirtomaatyyppisissä sulatusuuneissa, joissa eri eurooppalaiset etniset ryhmät ovat sekoittuneet toisiinsa. Tämä ei pidä paikkaansa. Vanhan maailman kansojen sekoittuminen ei tuottanut yleistä valkoisuutta. Se tuotti uusia etnisiä ryhmiä: amerikkalaisia, kanadalaisia, quebeciläisiä, australialaisia, afrikaanereita, jne. Jos amerikkalaiset ja kanadalaiset olisivat pelkästään valkoisia, heidän välillään ei olisi eroja. Mutta eroja on, kielellisiä ja kulttuurisia. Niinpä valkonationalistiselta kannalta katsottuna eurooppalaisilla ja siirtoeurooppalaisilla kansoilla ei ole eroa. Kannatamme valkoisten kansojen itsemääräämisoikeutta kaikkialla maailmassa, emme vain Euroopassa.

Koska yleistä valkoisuutta ei ole – ainakaan Platonin ideamaailman tai muiden universaalien ulkopuolella – miksi ylipäätään puhua ”valkoisesta” nationalismista? Miksei vain puhuta erillisistä kansallisista ryhmistä ja sillä siisti?

On viisi pakottavaa syytä sille, miksi valkoisesta rodusta on välttämätöntä puhua.

Oletetaan ensimmäiseksi, että päätämme välttää valkoisuuden käsitettä ja puhumme sen sijaan ranskalaisten, saksalaisten, amerikkalaisten, puolalaisten ym. kansallisista eduista, ja samalla vältämme tarkoin puhumasta turkkilaisista, intialaisista, kiinalaisista ja vastaavista kansoista. Herää kysymys: mitä ensin mainituilla on yhteistä, ja miksi muista maista vaietaan? Vastaus kuuluu, että meitä kiinnostavat valkoisten kansojen asiat eivätkä ei-valkoisten. Joku kenties yrittäisi välttää syytökset ”rasismista” puhumalla ”länsimaisesta sivilisaatiosta” tai ”kristikunnasta”, mutta kaikki eurooppalaiset kansat eivät ole ”länsimaisia” ja valtava määrä kristityistä on muita kuin valkoisia.

Pohjimmiltaan kaikki yritykset välttää ”valkoisista” puhumista ovat kiertoilmaisuja – tapoja kiertää arkoja aiheita kuten seksiä tai ulostamista. Ne ovat lähtöisin kohteliaisuutta koskevista kulttuurisista tabuista. Mutta ne, jotka osaavat puhua rodusta vain kiertoilmaisuin, eivät ole vielä valmiita taisteluun. On jaloa haluta pelastaa valkoiset kansat, mutta miten voi kerätä rohkeutensa ellei kykene edes lausumaan sanaa ”valkoinen”? Taistellaksemme valkoisten kansanmurhaa edistäviä voimia vastaan meidän täytyy tinkiä kohteliaisuudesta paljon enemmän.

[3]Toiseksi, jos häveliäisyyden ainoa motiivi on valkoista ”rasismia” koskeva kulttuurinen tabu, meidän tulee ymmärtää tuon tabun alkuperä ja tarkoitus. Kaikilla muilla roduilla on tietenkin lupa puhua rodullisesta identiteetistä ja intresseistä. Ja ainakaan minun tietääkseni mustasta vallasta ja mustien intresseistä puhuville mustille nationalisteille ei koskaan sanota, että ”musta nationalismi on merkityksetön käsite, koska mustaa kansaa ei ole olemassakaan, on vain erilaisia mustia heimoja ja kansakuntia.” Sitä paitsi kun muunrotuiset – tai itseinhosta kärsivät valkoiset – luennoivat meille ”valkoisten etuoikeuksista” ja lausuvat loputtomia litanioita valkoisten rikoksista, kukaan ei sano: ”Syytöksenne ovat järjettömiä. Eihän mitään yleistä valkoisuutta ole olemassakaan.” Valkoisuus on näemmä kategoriana aivan ongelmaton, kun meitä halutaan syyllistää jostakin. Se muuttuu problemaattiseksi vasta, kun valkoiset haluavat puolustaa itseään: kun haluamme vahvistaa identiteettiämme, olla ylpeitä saavutuksistamme, tarkastella intressejämme ja valita oman puolemme etnisissä konflikteissa. Tämän kaiken valkoisen itsetietoisuuden vastainen tabun tarkoitus on tuottaa systemaattista haittaa valkoisille. Olisimme siis hölmöjä, jos kunnioittaisimme sitä.

Kolmanneksi, vaikka amerikkalaisuus, englantilaisuus tai ruotsalaisuus sisältää enemmän kuin pelkkä valkoisuus, meidän täytyy silti puhua valkoisuudesta, koska vallitsevan poliittisen järjestelmän mukaan kaikenrotuiset ihmiset voivat olla amerikkalaisia, englantilaisia tai ruotsalaisia. Oli hyvin kauan itsestään selvää, että vain valkoiset saattoivat kuulua johonkin eurooppalaiseen kansaan. Mutta monikulttuurisuus ja kansalaisnationalismi pyrkivät erottamaan kansalliset identiteetit valkoisuudesta.

Näin ollen pelastaaksemme kansamme – ja niiden myötä rotumme kokonaisuudessaan – meidän on puhuttava avoimesti valkoisuudesta. Meidän on tehtävä selväksi, että valkoisuus on välttämätön ehto mihin tahansa Euroopan kansalliseen ryhmään kuulumiselle, vaikka toki myönnämme, että jaettu kieli, kulttuuri ja historia ovat nekin välttämättömiä. Meidän on tehtävä selväksi, että ei-valkoiset voivat olla valkoisten kansakuntien jäseniä vain lainsäädännöllisten fiktioiden avulla. Jokainen ihminen ei ole ruotsalainen, mutta jokainen ruotsalainen on valkoinen.

Neljänneksi, yksioikoinen etninen nationalismi ei aina riitä varmistamaan kapeita kansallisia tai laveampia rodullisia intressejä. Yksilöiden ja kansojen kannalta on täysin luonnollista, normaalia ja oikein huolehtia ensin omistaan. Ja kun monietniset imperiumit tai EU:n kaltaiset monikansalliset organisaatiot toimivat erillisten kansojen etujen vastaisesti, Skotlannin tai Unkarin tai Puolan ”pikkumainen” nationalismi on täysin oikeutettua [4]. Joka tapauksessa, kun ahdas etninen nationalismi tai imperialismi johtavat sotiin eurooppalaisten kansakuntien välillä tai estävät koordinoidut eurooppalaiset vastatoimet yhteisiin uhkiin, paneurooppalaisesta rodullisesta solidaarisuudesta tulee välttämätöntä valkoisten selviytymisen ja kukoistuksen kannalta.

Sellaisen solidaarisuuden luominen on välttämätöntä. Meidän täytyy korostaa kaikkea mikä on yhteistä eurooppalaisille, ja kaikkien kielellisten, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen taustalla oleva eurooppalaisen identiteetin syvin juuri on rodullinen. Kaikilla eurooppalaisilla on yhteiset esivanhemmat. Olemme yhtä suurta perhettä. Turvataksemme yhteisen kohtalomme meidän täytyy kumota hölmöt tabut, jotka kieltävät meitä tunnustamasta yhteisiä rodullisia juuriamme ja saamasta voimaa niistä.

Viidenneksi, siirtoeurooppalaiset yhteiskunnat tekivät alusta saakka eron eurooppalaisten siirtokuntalaisten ja ei-valkoisten alkuperäisasukkaiden välille. Joissakin tapauksessa sekoitukseen lisättiin afrikkalaiset orjat ja etelä- ja itäaasialaiset kulit. Sellaisessa ympäristössä on luonnollista, etteivät valkoiset näe eri kansoja ja heimoja (atsteekit, mayat), vaan pelkästään erilaisia rodullisia ryhmiä (intiaanit, mustat, jne.), ja ei-valkoisille on yhtä lailla luonnollista pitää alkuperältään moninaisia eurooppalaisia pelkästään valkoisina. Kun valkoisten täytyy rodullisen polarisaation ja kamppailun oloissa toimia yhtenä rintamana, vanhan maailman etnisten erojen jäänteet ovat käytännössä vahingollisia heidän intresseilleen.

Mutta nyt kun itse Eurooppaa kolonisoivat ei-valkoiset, sama rodullinen polarisaatio tapahtuu sielläkin. Euroopassa asuvat mustat, arabit ja eteläaasialaiset eivät näe ranskalaisia, brittejä tai saksalaisia. He näkevät vain valkoisia. Ja me näemme vain mustia ja ruskeita. Meidän eroillamme ei ole merkitystä heille, eikä heidän eroillaan meille. Kun rodulliset jännitteet lisääntyvät Euroopassa, meikäläiset huomaavat, etteivät he joudu hyökkäysten kohteeksi ranskalaisina tai saksalaisina, vaan yksinkertaisesti valkoisina. Ja vastustaessaan etnistä syrjäyttämistään eurooppalaiset yhä selvemmin käsittävät rotunsa kansakunnakseen ja ihonsa univormukseen. Mitä pikemmin näemme itsemme valkoisina, joita yhteiset viholliset ja haasteet yhdistävät, sitä pikemmin suoriudumme meitä odottavista tehtävistä.

Onko valkoisuus rapauttavaa

Parhaan kritiikin valkoisuutta kohtaan poliittisena kategoriana on esittänyt Martin Heidegger. Heidegger kannatti valkoista etnistä nationalismia ja uskoi, että kansallissosialistien tapa keskittyä rotukysymykseen haittasi saksalaisten etnisiä etuja. Heidegger ymmärsi, että valkoisuus on saksalaisuuden välttämätön ehto, mutta myös sen, että saksalaisuus on enemmän kuin pelkkää valkoisuutta.

Heidegger uskoi, että valkoisuuden muokkaaminen poliittiseksi käsitteeksi ja saksalaisten ja muiden eurooppalaisten sisällyttäminen siihen loi pohjaa etnisten eroavaisuuksien tuholle. Jos me kerran olemme kaikki valkoisia, mitä väliä on sillä, jos saksalaiset päättävät sulauttaa muut Euroopan etniset ryhmät itseensä? Eri etnisten ryhmien paneminen lavean biologisen suvun alle johtaa ajatukseen, että valkoiset ovat samanlaisia ja keskenään vaihdettavissa. Biologisessa mielessä tämä samankaltaisuus tarkoittaa, että muihin kansoihin kuuluvat valkoiset ovat sopivia jalostuseläimiä. Ja kulttuurisessa mielessä samankaltaisuus on sulautettavuutta: kykyä menettää yksi kulttuurinen identiteetti ja omaksua toinen. Tähän sisältyy myös puhtaasti valtapoliittinen ulottuvuus. Miksi saksalaiset sulauttaisivat puolalaiset eikä päinvastoin? Tietenkin siksi, että saksalaiset ovat poliittisesti vahvemmassa asemassa.

Sitä paitsi natseja ei kiinnostanut pelkästään muiden valkoisten sulauttaminen, vaan erityisesti pohjoismaisten valkoisten, heidän kulttuuristaan riippumatta. Tästä seuraa, että natseja ei erityisemmin kiinnostanut aitojen saksalaisten sukulinjojen jatkaminen, sillä saksalaiset eivät ole pohjoismaalaisia. Tämä päätelmä selvästikin tukee Heideggerin esittämää kritiikkiä, vaikka hän ei todistettavasti itse tehnyt sitä. Mutta koska tiedetään, ettei Heidegger itse ollut pohjoismaalainen Übermensch, se luultavasti kävi hänen mielessään.

[5]Heideggerin argumentissa on paljon järkeä. Ei ole tapana edes kysyä, ovatko suomalaiset tai italialaiset valkoisia, ellei tarkoituksena ole lisääntyä heidän kanssaan tai pakottaa heidät omaksumaan jokin muu kulttuuri. Sellaiset kysymykset heräävät aina kolonialistisessa tai imperialistisessa viitekehyksessä. Itsenäisistä etnovaltioista koostuvassa Euroopassa niitä tuskin esitettäisiin lainkaan, korkeintaan yhteiskunnan kaikkein juurettomimmissa ja kosmopoliittisimmissa kerroksissa: yliopistoväen, taiteilijoiden ja liikemiesten keskuudessa, sekä niiden, jotka matkustavat ulkomaille, rakastuvat ulkomaalaiseen ja miettivät onko hän ”tarpeeksi valkoinen” kotiin tuotavaksi. (On toivottavaa, että eurooppalaisissa etnovaltioissa kansallisten juurten merkitystä korostettaisiin niille, jotka tavoittelevat poliittista valtaa.)

Onneksi on olemassa keinoja, joiden avulla voidaan vähentää Euroopan rodullisen ja kulttuurisen yhdenmukaistumisen uhkaa. Yleisesti ottaen meidän ei tarvitse huolehtia siitä, ovatko muut kansat ”tarpeeksi valkoisia” jos joka kansalla on kotimaa, valkoisten yhteiskuntien välinen maahanmuutto ja niiden kansalaisten väliset avioliitot pidetään minimissä ja jokainen yksilö on riittävän tietoinen etnisestä identiteetistään valitakseen kaltaisensa puolison. Nämä ovat järkeviä käytäntöjä, joiden tarkoituksena on säilyttää valkoisten kansojen etninen ja alarodullinen monimuotoisuus.

Siinä missä olen etnonationalisti sillä edellytyksellä, että sitä rajaa laajempi rodullinen solidaarisuus, olen myös valkoinen nationalisti sillä edellytyksellä, että se pikemminkin vahvistaa kuin heikentää valkoisten erilaisia etnisiä ryhmiä.

Onko valkoisuus sosiaalinen konstruktio?

Valkoisia nationalisteja vastaan esitetään usein väite, että rotu on pelkkä sosiaalinen konstruktio eikä todellinen biologinen kategoria. Esseessäni ”Why Race is Not a Social Construct” [6] väitän, että tuo väite on virheellinen. Pohjimmiltaan kaikki sosiaaliseen konstruktivismiin nojaavat väitteet eivät kykene erottamaan toisistaan rotuja, jotka ovat biologisia tosiasioita, ja käsityksiä roduista – esimerkiksi rotuluokitteluja ja rotuteorioita – jotka ovat sosiaalisesti konstruoituja.

Haluan nyt väittää, että olipa rotu sosiaalisena konstruktiona tosi tai virheellinen, sillä ei ole merkitystä valkoisen nationalismin kannalta. Se on epäoleellista. Vaikka rotu olisi sosiaalinen konstruktio, voisimme edelleen olla valkoisia nationalisteja. Itse asiassa se olisi tavallaan helpompaakin.

Ensiksi on syytä panna merkille, että ne, jotka vastustavat valkoista nationalismia puhumalla sosiaalisesta konstruktiosta, hyväksyvät ongelmitta ei-valkoisen identiteettipolitiikan. Jos sosiaalinen konstruktivismi kumoaa identiteettipolitiikan, kenties vastustajiemme kannattaisi aloittaa hylkäämällä oma identiteettipolitiikkansa. Ja jos sosiaalinen konstruktivismi ei estä ei-valkoisen identiteettipolitiikan tekemistä, se ei estä myöskään valkoista identiteettipolitiikkaa.

Toiseksi, valkoisten nationalistien mielestä identiteetissä on kyse muustakin kuin rodusta. Jokainen italialainen on valkoinen, mutta jokainen valkoinen ei ole italialainen. Italialaisessa identiteetissä ei ole kyse pelkästä yhteisestä biologisesta perimästä, vaan yhteisestä kielestä, kulttuurista ja historiasta, jotka ovat ihmisten keksintöä. Nämä keskinnöt ovat rajallisia ja niitä muovaavat geneettinen perimä ja todelliset historialliset tapahtumat, mutta jokaisen kulttuurin ytimessä on konventioita, jotka ovat ihmisen mielikuvituksen vapaita luomuksia.

Sosiaaliset konstruktivistit katsovat, että jos jokin ihmisryhmä pitää itseään kansana, se on sellainen. Valkoisten nationalistien mielestä kansallisuus on pitkälti sosiaalinen konstruktio, muttei yksinomaan, sillä kansa pitää sisällään myös yhteisen perimän. Kansakunnilla on tietenkin vakiintuneita tapoja ”kansalaistaa” (englanniksi ”naturalize”, joka on terminä hyvin paljastava) ulkopuoliset, mutta kansalaistamisen on aina oletettu riippuvan biologisesta ja kulttuurisesta kyvystä sulautua.

[7]Mutta oletetaan ajatuskokeena, että sosiaalisten konstruktivistien käsitys identiteetistä puhtaasti sopimuksenvaraisena asiana pitää paikkansa. Se ei millään tavoin estä yhteiskuntaa omaksumasta käsitystä, että vain valkoiset voivat olla sen jäseniä. Jos sosiaaliset rajat ovat pohjimmiltaan mielivaltaisia, miksemme olisi valkoisia nationalisteja? Sosiaalisessa konstruktivismissa mikään ei estä yhteiskuntaa edellyttämästä rodullista yhdenmukaisuutta. Ja koska rodullinen monimuotoisuus – riippumatta siitä, onko se todellista vai sosiaalisesti konstruoitua – todistettavasti aiheuttaa hajaannusta ja konflikteja, homogeenisyyden suosimiselle on pätevät käytännön syyt.

Valkoiset nationalistit uskovat rotujen olevan todellisia. Mutta pelkällä roturealismilla tuskin on merkitystä, elleivät ihmiset ymmärrä itseään rodullisin käsittein. Valkoinen nationalismi ei ole pelkästään tieteellinen väittämä. Se on poliittinen ideologia. Sellaisena se riippuu valkoisesta tietoisuudesta, siis valkoisesta itsetietoisuudesta. Valkoinen itsetietoisuus on valkoisen nationalismin varsinainen ydin, sillä ilman sitä valkoiset ovat poliittisesti yhtä kyvyttömiä kuin koirat tai hevoset. Niinpä yksi valkoisen nationalismin keskeisistä pyrkimyksistä on valkoisen itsetietoisuuden herättäminen. Meikäläisten on ymmärrettävä, että olemme erillinen rotu, jonka erillinen identiteetti ja intressit ovat usein ristiriidassa muiden rotujen vastaavien kanssa. Ja ristiriitatilanteiden syntyessä valkoisten täytyy pitää intressiemme poliittista suojelemista luonnollisena, normaalina ja oikeana.

Sosiaaliset konstruktivistit haluavat vetää biologisen maton valkoisen nationalismin alta. Mutta roturealismin kadottua jäljellä on yhä valkoisen nationalismin varsinainen ydin, valkoisten rodullinen tietoisuus. Edelleen, jos sosiaalinen konstruktivismi pitää paikkansa, mikään ei estä valkoisia nationalisteja vain päättämästä, että tahdomme rodullista ja etnistä homogeenisyyttä.

Tällaisten mieltymysten vakiinnuttamisen voi estää vain poliittisen vallan puute. Jos sosiaalinen konstruktivismi siis pitää paikkansa, valkoisten nationalistien ei tarvitse tuhlata aikaansa saadakseen jokaikisen yksilön vakuuttuneeksi siitä, että yhteiskuntiemme pitäisi olla homogeenisiä. Heti kun saamme nostettua valkoisen itsetietoisuuden riittävän korkealle tasolle, meillä on riittävästi poliittista ja kulttuurista valtaa pakottaaksemme muun yhteiskunnan noudattamaan mieltymyksiämme. Vihollisemme julistavat avoimesti, että haluavat tehdä meille samoin.

Tarvitaanko valkoisuuden määritelmää?

Valkoinen nationalismi kyllä tarvitsee vastauksen kysymykseen: ”Ketkä ovat valkoisia?” Mutta se ei tarvitse ilmatiivistä valkoisuuden määritelmää. On tärkeää erottaa toisistaan ilmiö ja sen määritelmä. Valkoinen rotu on todellisessa maailmassa oleva ilmiö. Tunnistamme valkoiset ensisijaisesti aistien välityksellä. Tunnemme valkoiset nähdessämme heitä.

Määritelmät ovat yrityksiä pukea sanoiksi aistihavaintojemme olennaiset piirteet, ja koska havaitsemme aina enemmän kuin osaamme ilmaista, kaikki määritelmät ovat riittämättömiä. Mutta hyvän määritelmän puuttuminen ei tarkoita, ettemme tietäisi ketkä ovat valkoisia, eikä varsinkaan, ettei valkoisia ole olemassa. Se todistaa vain, että luonnon runsauden edessä sanat pettävät meidät yhä uudelleen.

[8]Useimpien meistä olisi kovin vaikeaa antaa keräkaalille sanallinen määritelmä, joka mahdollistaisi sen erottamisen lehtisalaatista. Kuitenkin osaamme välittömästi erottaa ne toisistaan pelkästään katsomalla. Tiedämme aina enemmän kuin osaamme sanoa. Niinpä on silkkaa hiustenhalkomista väittää, että mikäli emme osaa antaa ilmatiivistä määritelmää keräkaalille, emme tiedä mikä keräkaali on, tai sitä ei ole edes olemassa.

Valkoisen nationalismin tarkoitusperiin riittää, että valkoiset ovat Euroopan alkuperäisasukkaita ja heidän sekoittumattomia jälkeläisiään muualla maailmassa. Mutta valkoiset nationalistit kohtaavat väistämättä tiettyjä rajatapauksia, jotka haastavat puolustamaan valkoisuuden määritelmiä:

Kuinka paljon ei-valkoista perimää valkoisessa ihmisessä voi olla?

Ovatko juutalaiset, persialaiset, georgialaiset ja armenialaiset valkoisia vai ei-valkoisia?

Ovatko Balkanin muslimit valkoisia vai ei-valkoisia? (Vastaus kuuluu, että he ovat valkoisia, joiden uskonto on tullut tartuntana ei-valkoisilta valloittajilta. Valitettavasti voimme nykyään sanoa samaa myös Euroopan kristityistä.)

Toistettakoon, näillä kysymyksillä ei ole oikeasti merkitystä maailmassa, jossa kaikilla kansoilla on omat kotimaansa. Juutalaiset eivät ehkä ole ”tarpeeksi valkoisia” jokaisen makuun, mutta he ovat kaikki tarpeeksi juutalaisia asuakseen Israelissa.

Tietenkään ei-valkoisilta nationalisteilta ei koskaan kysytä vastaavaa, eikä sellainen heitä pidättelisikään.

Näiden vastaväitteiden piilevä olettamus on, että ellei rajatapauksiin voida soveltaa täsmällisiä sääntöjä, valkoisuus on sosiaalinen konstruktio eikä luonnollinen kategoria. Mutta se on yhtä järjetöntä kuin väittää, että sinisen ja vihreän välissä olevat värispektrin sävyt tarkoittavat, ettei puhdasta sinistä tai vihreää esiinny lainkaan. On laadittu lukuisia rodullisia luokitteluja [9], jotka määrittelevät maailman eri rodut eri tavoin. Mutta yhdestäkään niistä ei puutu valkoisten kategoriaa, sillä valkoisia on ilmiselvästi olemassa.

Mutta oletetaan edelleen, että sosiaaliset konstruktivistit ovat oikeassa. Jos hyväksymme sosiaalisen konstruktivismin, olemme täysin vapaita vastaamaan näihin kysymyksiin mielivaltaisin peukalosäännöin. Luulisi sosiaalisten konstruktivistien olevan viimeisiä, jotka vastustavat valkoisten kansojen oikeutta määritellä identiteettinsä ja päättää, ketkä hyväksytään niiden jäseniksi.

Viime kädessä useimmat vaatimukset ”määritellä valkoisuus” esitetään vilpillisessä tarkoituksessa. Juuri niillä, joiden mielestä valkoinen nationalismi kumoutuu ilman ilmatiivistä valkoisuuden määritelmää, ei ole vaikeuksia erottaa valkoisia muista, kun he syyttävät meitä koko maailman ongelmista, syrjivät meitä koulutuksessa ja työnhaussa tai ottavat meidät kansanmurhan kohteeksi. Kun joku heistä pyytää teitä määrittelemään valkoisuuden, hymyilkää ja kertokaa hänelle, että valkoiset ovat niitä joiden odotetaan tuntevan syyllisyyttä valkoisuudestaan. Jos valkoiset ovat riittävän todellisia kantamaan valkoista syyllisyyttä, olemme myös riittävän todellisia rakentamaan valkoisia kansakuntia.

Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun [2] päätoimittaja.